10. kesä, 2021

Kun hieroja sai opetuksen

 Kirjoitan tämän tajunnanvirtani julkiseksi, sillä toivon sen avaavan jonkun muunkin silmiä. Ja kaiketi tämä on jonkinlaista terapiaa, asian käsittelyä, sillä tämä on ollut matka jonka aikana on tullut kyseenalaistettua paljon sekä opittua vielä enemmän.

Minulla on hollanninpaimenkoira uros Rage, joka täyttää elokuussa 3-vuotta. Pentuna Rage oli järjettömän  kova, itsenäinen, rautahermoinen, avoin ja sosiaalinen. Haastava, mutta juuri sellainen minkä tilasin, täydellinen.

Murrosiässä sillä alkoi ilmaantua erinäisiä haasteita. Se ei sietänyt muita koiria lainkaan, ei myöskään muita ihmisiä kuin minut. Se alkoi hermoilla ja stressata, hätäillä ja vuotaa. Se alkoi myös merkkailla sisälle ja karkailla ulkona sekä puolustaa omaa reviiriään ja omaisuutta todella voimakkaasti. Aika selkeää vahvan uroksen murrosikä käyttäytymistä jos omistajalla ei ole ihan homma hanskassa. Lisäksi juuri tuolloin oli ensimmäiset korona-rajoitukset takana, joten koin tuollaisen taantumisen melko luonnolliseksi, sillä asuimme maalla eikä muita koiria tai ihmisiä juuri näkynyt.

 Aloin hakea apua eri kouluttajilta ja sainkin vallan hyviä vinkkejä ja neuvoja. Luin ja kuuntelin luentoja aiheesta. Hain jälleen lisää apua. Koira kehittyi koko ajan, mutta todella hitaasti ja kaikki saavutettu saattoi romahtaa jonkun yllätyksellisen sattuman seurauksena (esim. vieras irtokoira). Lisäksi esim. merkkailu saattoi olla todella pitkiä aikoja pois kuvioista, mutta alkaa taas näennäisesti ilman syytä. Lopputulemana, olin oppinut lähtötilanteeseen verrattuna valovuoden verran koiran koulutuksesta ja vireen hallinnasta, mutta koira oli ja pysyi ”ongelmana”.

Aikaa kului aina viime talveen saakka. Jäin äitiyslomalle, joten pystyin todella seuraamaan ja laittamaan merkille mitkä asiat olivat niitä, mitkä laukaisivat Ragessa merkkailun ja kiihtymisen. Pitämällä rutiinit orjallisena ja koiran mielentilan koko ajan hallittuna, ei ongelmia ollut. Vaan päästinpä koiran ovesta ulos liian vilkkaassa mielentilassa tai heitin sille pallon ilman että tein rauhoittumisharjoituksia ennen ja jälkeen, niin seuraavat kolme päivää se kiehui, merkkaili, karkaili ja oli muutenkin todellinen kuumakalle. Joskus vitsailinkin koirani olevan ns. erityislapsi rutiiniensa kanssa. Monen monta kertaa sain kuulla holskujen vain olevan sellaisia ”pää-vikaisia”. Monen monta kertaa sain myös kuulla selkäni takana puhuttavan että minulla on liian haastava koira, olisi kannattanut hommata vaikka puudeli.

Eräänä yönä satuin valvomaan ja pohtimaan jälleen tätä asiaa. Olin aiemmin päivällä jutellut jälleen uuden kouluttajan kanssa jolta oli tarkoitus saada taas ne uusimmat ja positiivisimmat koulutusmetodit. Tuli nopeasti selville että hänkin olisi ehdottanut samoja tekniikoita, joita jo teimme ja jotka jo olivat hanskassa. Mittani tuli niin sanotusti täyteen. Koin, että olen nyt kääntänyt jokaisen kiven ja kannon mitä tulee eettiseen kouluttamiseen. Vasta siinä kohtaa tulin ajatelleeksi, että jos koirassa asuu noin vahvasti kaksi eri persoonaa, voisiko syypää ollakin kipu?

Kerroin  eläinlääkärillemme, että vien koiran kuvattavaksi vaikka päästä varpaisiin jos tarve on, mutta voisiko hän testimielessä kirjoittaa meille kipulääkereseptin. Hän suostui ja aloitin Ragelle kipulääkkeen, ja koira muuttui samassa täydelliseksi viilipytyksi. Mitään käytösongelmia ei ollut, vaikka miten oltaisi rikottu rutiineja kotona ja annettu olla missä mielentilassa tykkää. Varasin ajan tutkimuksiin kahden viikon päähän ja sieltä löytyi oikeasta lonkasta ns. rakennevirhe, joka aiheuttaa lonkkaniveleen ja sen ympärille jatkuvaa ärsytystä ja tulehdusta. Lonkka oli niin kipeä, että ilman kuonokoppaa Rage olisi purrut palpoivaa eläinlääkäriä ja kuulemma koitti sitä vielä nukutuksessakin kun sille alueelle mentiin tutkimaan.

Ihmettelette varmaan että miten en ole huomannut jos noin paljon aristaa. Kotiväelle Rage ei ole näyttänyt muuta kuin että jalkovälin kuivaaminen on ikävää. Silloinkin vain on korvat luimussa. Olen toki hieronutkin koiraani ja lantio on ollut kireä, mutta milläpä vilkkaalla koiralla ei olisi.. Hieroessa oikealta takaa se on kyllä kysynyt joko riittää hierominen, mutta jäänyt silti hoidettavaksi. Lisäksi se peitsaa mielellään, koska pitkäjalkaisena ja nopeana sen on vaikea sovittaa ravia minun tahtiini sopivaksi. Tai näin olen ainakin itselleni uskotellut. Tästä olen oppinut myös sen, että omalleen sitä todella on sokea, vaikka miten osaisi ja tietäisi. Aina koittaa sulkea silmänsä kaikelta pahalta ja alitajuisesti keksii joka asiaan selityksen, koska onhan se kamalaa kohdata fakta, että oma koira on kipeä. Jatkossa aionkin hoidattaa eläimeni jollakin vieraalla hierojalla/fysioterapeutilla edes satunnaisesti jotta saa rehellisen puolueettoman mielipiteen.

Kipu, on asia josta eläinmaailmassa puhutaan nyt ihan järjettömän paljon erityisesti koulutuksen yhteydessä ja siltikään ei vielä tiedetä tarpeeksi. Kävimme monien oikeasti todella pätevien kouluttajien silmien alla ja monille osaaville ihmisille puhuin ongelmistamme. Lisäksi olen itse luonnollisesti työni puolesta hyvinkin perehtynyt kipukäytökseen. Silti! Kävi näin. Toivon, että voisimme Ragen kanssa olla se varoittava esimerkki. Se esimerkki joka tulee mieleen kun oma koira käyttäytyy erikoisesti. Ja ehkä sen esimerkin takia joku veisi omansa tutkittavaksi hyvissä ajoin, nykyään kun todentamismenetelmiä ja päteviä eläinlääkäreitä/ortopedejä löytyy upean paljon. Ikinä ei voi liikaa korostaa sitä, että eläin peittää kivun lähes viimeiseen asti. Vaikka se olisi juuri murrosiässä ja vaikka sillä olisi haastava luonne, voi silti olla kipua.